Olkaa hyvä!
9/19
"ken mulle kerran niin suuren ilon soi"
Kattila vieressään Pekka nosti kuokalla uusia perunoita. Suoraan maasta kattilaan. Parin päivän annos. Nostettuaan tarpeeksi hän meni kaivolle ja pesi perunat.
He olivat joskus Reijan kanssa nostaneet samalla tavalla perunoita, Pekan vanhemmat olivat pitäneet Reijasta. Tämä oli usein syönyt heidän kanssaan. He olivat aina istuneet vierekkäin ruokapöydässä kyynärpäät kiinni toisissaan. Hiukan välillä kiusoitellen tönineet ja Pekan vanhemmat leikillään toruneet heitä ja kieltäneet leikkimisen ruokapöydässä.
Pekka keitti perunat ja porkkanat samassa kattilassa ja paistoi aamulla katiskasta hakemansa ahvenet. Hän söi nyt hiukan paremmalla mielellä. Olihan hän nyt pyytänyt anteeksi Reijalta ja muuta hän ei tuntenut enää voivansa tehdä asian hyväksi. Ja olihan Reija antanut anteeksi. Ainakin sanallisesti.
Syötyään Pekka meni navettaan tekemäänsä verstaaseen ja alkoi tehdä puuleluja. Hän otti puukon käteensä ja jäi tuijottamaan sitä.
Hän oli joskus aikoinaan veistänyt Reijalle pienen ristin. Katajaristin. Laittanut siihen ketjun hopeasta. Ja Reija oli kantanut sitä ylpeänä kaulallaan ja näyttänyt sitä kaikille heidän ystävilleen. Reija oli ollut siitä ylpeä. He olivat pitäneet sitä heidän kihlajaisinaan.
Sinä iltana ketju oli katkennut ja pudonnut risteineen ladon lattian rakoon. Sinne se oli silloin jäänyt.
Pekka pisti puukon tuppeen ja tupen taskuunsa, juoksi pyörälleen ja polki polun päähän. Hän juoksi ladolle ja meni sisään. Lato oli täynnä ylivuotista heinää. Kuinkahan vanhaa lienee. Pekka alkoi siirtää sitä sivummalle ja etsi paikan missä oli tekonsa tehnyt. Hikisenä ja pölyisenä hän irroitti muutaman laudan. Tomun keskeltä hän löysi niin ketjun kuin ristinkin.
Kotonaan hän otti pihdit ja korjasi ketjun. Hän piteli sitä käsissään ja itki. Lopuksi hän laittoi ristin ketjuineen makuuhuoneen lipastolle Reijan kuvan kehykselle riippumaan.
Kommentit